Siirry sisältöön

Itäkarjalaisten kansannousu

Wikipediasta
Itäkarjalaisten kansannousu
Osa Suomen heimosotia
Karjalainen ja suomalainen heimosoturi taistelevat rinta rinnan venäläisiä bolševikkeja vastaan 9. tammikuuta 1922 Rukajärven länsipuolella Tšolmossa.
Karjalainen ja suomalainen heimosoturi taistelevat rinta rinnan venäläisiä bolševikkeja vastaan 9. tammikuuta 1922 Rukajärven länsipuolella Tšolmossa.
Päivämäärä 6. marraskuuta 1921 –
21. maaliskuuta 1922
Paikka Itä-Karjala
Lopputulos Kansannousun häviö
Vaikutukset
Osapuolet
Karjalaiset:
metsäsissit
talonpojat
Suomi Suomalaiset:
heimosoturit
jääkärit
suojeluskuntalaiset		 Puna-armeija Karjalan työkansan kommuuni
Komentajat
Suomi Jalmari Takkinen

Per Zilliacus

Ukki Väinämöinen
Ossippa Borissainen

 Meževyh (marraskuuhun 1921 asti)[1]
Aleksandr Sedjakin (joulukuussa 1921)[2]
Vahvuudet
Suomi 550
Itä-Karjala 2 500

Yhteensä: 3 050

 Neuvosto-Venäjä 13 000[3]
Tappiot
50 kaatunutta
150 haavoittunutta
500 paleltunutta		 1 506 kaatunutta
200 haavoittunutta
noin 10 vangittua

Itä-Karjalan kansannousu tai Itäkarjalaisten kansannousu oli osa heimosotia ja Venäjän sisällissotaa. Se kesti loka–marraskuusta 1921 tammi–helmikuuhun 1922. Tarkoituksena oli vähintään kiinnittää kansainvälistä huomiota Itä-Karjalan tilanteeseen, mutta kaikkein tärkeimpänä tavoitteena oli vapaa ja kansallinen, Neuvosto-Venäjästä riippumaton Itä-Karjala.[4] Suomi yritti siirtää Itä-Karjalan Kansainliiton ratkaistavaksi, mutta se ei ottanut tapausta käsiteltäväkseen.[5] Kansannousu oli myös karjalaisten sisällissota, sillä osa karjalaisista asettui punaisten puolelle.[6]

Kansannousun syyt ja tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansannousun ylipäällikkö Ilmarinen eli Jalmari Takkinen työpöytänsä ääressä talvella 1921–1922.[7]

Kesällä 1920 Neuvosto-Venäjä otti itäkarjalaiset komentoonsa perustamalla Karjalan Työkansan Kommuunin (KTK). Vuodessa olot kommunistien komennossa kävivät niin kurjiksi, että itäkarjalaiset oma-aloitteisesti ryhtyivät vapaustaisteluun neuvostohallintoa vastaan. Metsäsissien johtajana oli Vasili Levonen, jota soturit kutsuivat Ukki Väinämöiseksi. He pyysivät heimosoturi, alikersantti Jalmari Takkiselta tukea jo maaliskuussa 1921.[8]

Kansannousun syinä olivat itäkarjalaisten vuoden mittainen kokemus bolševikkien vallasta ja elintarvikepulasta, heimoaktivistien halu korjata ”häpeärauhan” eli Tarton rauhan tuloksia ja Suomessa maanpaossa olevien itäkarjalaisten kaipuu kotiin. Suomalaiset heimoaktivistit, muun muassa edesmenneen Repolan nimismiehen Bobi Sivénin apulainen Jalmari Takkinen, olivat käyneet kesällä 1921 Itä-Karjalassa nostattamassa kansaa. Itäkarjalaiset talonpojat kutsuivat itseään metsäsisseiksi, ja syksyllä 1921 merkittävä osa Vienan Karjalaa oli heidän hallussaan.[9]

Jo 1921 alussa suojeluskunnista kerättiin aseita Karhunpesäsuunnitelmaa varten, jonka tarkoitus oli aseistaa 500-600 karjalaispakolaista käyttämällä peiteorganisaationa suomalaisten puutavarayhtiöiden savottoja. Heimoaktivistien keskushahmo Elmo E. Kaila onnistui laajan suhdeverkostonsa avulla piilottamaan asekätköjä Vienaan. Kaila sitoutti operaatioon mukaan myös ystävänsä Suojeluskuntain yliesikunnan päällikön Per Zilliacuksen. Suunnitelmana oli vallata nopeasti Viena ja pitää sitä hallussa Neuvosto-Venäjän odotettuun romahdukseen asti.[10]

Kansannousun johto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansannousun ratkaiseva hetki oli Karjalan Metsäsissijärjestön edustajainkokous lokakuun puolivälissä. Kokouksessa päätettiin irrottaa Itä-Karjala Neuvosto-Venäjästä.[9]

Kansannousun johtoryhmän muodostivat henkinen johtaja Ukki Väinämöinen eli Vaseli Levonen, aseellinen johtaja Ilmarinen eli Jalmari Takkinen sekä Ossippa Borissainen (Borissof).[9] Takkinen oli Karjalan Metsäsissijärjestön ylipäällikkö sekä Metsäsissirykmentin komentaja, mutta suomalaisupseerien alkaessa saapua Vienaan hän siirsi sotilaallisia tehtäviä yhä enemmän heille keskittyen itse hallintoon. Yksi suomalaisupseereista oli jääkärimajuri Paavo Talvela, joka saapui vuosilomaltaan johtamaan joukkoja Vienaan.[10] Niinpä ”Karjalan Vapausarmeijan” väliaikaiseksi ylipäälliköksi valittiin jääkärimajuri, Suojeluskuntain Yleisesikunnan esikuntapäällikkö Per Zilliacus (salanimeltään Kallio), joka johti metsäsissien sotatoimia Helsingistä käsin.[11] Kansannousuun osallistui itäkarjalaisten lisäksi 500 suomalaista.[12] Suomalaisia vapaaehtoisia motivoi muun muassa Suur-Suomi aate, kuten teologian ylioppilas Elias Simeliusta, joka ennen Vienaan lähtöään oli huudattanut osakuntalaisille Helsingin rautatieasemalla eläköötä Suur-Suomelle.[10] Toisaalta metsäsissien ylipäällikkö Jalmari Takkisen mukaan suuri osa vapaaehtoisista oli suoranaista "roskajoukkoa", sotaretkiä kiertäneitä ja moraalinsa menettäneitä "ammattiseikkailijoita". Suomalaiset vapaaehtoisjoukot muistuttivat baltiassa bolsevikkeja vastaan sotineita Freikorps-joukkoja.[10]

Kansa nousee

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaisia vapaaehtoisia Karjalan kansannousussa Tšolmossa Rukajärvellä talvella 1921-1922.[13]

Kansannousu oli heimosotien joukossa sikäli poikkeuksellinen, että tällä kertaa spontaani toiminta nousi itäkarjalaisten eikä suomalaisten puolelta.[14] Toisaalta kansannousu oli osittain suomalaisten masinoima, sillä ilman uskoa Suomen tukeen karjalaiset tuskin olisivat nousseet kapinaan ylipäätään.[10] Paikallisten ja Suomesta tulleiden tekijöiden erottelu on vaikeaa,[10] mutta ensimmäiset ja viimeiset taistelevat osastot olivat itäkarjalaisia.[14] Kansannousu käynnistyi itäkarjalaisten surmatessa kaikki paikalliset kommunistit. Näin tapahtui esimerkiksi 6. marraskuuta 1921 Rukajärvellä, jossa metsäsissit vangitsivat joukon lokakuun vallankumouksen vuosijuhlaa viettämässä olleita neuvostovallan toimihenkilöitä, jotka sissit asettivat seinää vasten ja teloittivat.[15] Varsinaiset sotatoimet alkoivat loka–marraskuussa 1921. Noin 2 500 metsäsissin menestys oli alussa hyvä puutteellisesta varustuksesta huolimatta.[16] Metsäsisseillä oli käytössään Karhunpesäsuunnitelmaa varten tehtyjä asekätköjä, sekä Brittien jättämiä aseita ja univormuja. Maxim-konekiväärit ja Lewis-pikakiväärit olivat tärkeä ase kansannousussa.[17] Sodankäynti oli alusta asti julmaa ja armotonta erittäin vaikeissa olosuhteissa. Pulaa oli ammuksista, ruuasta ja jopa kengistä, ja paleltumat vaativat raskaita tappioita.[10] Siviileille kansannousu tarkoitti elämää sotatoimialueella. Suurin osa nälkiintyneistä karjalaisesta väestöstä pysyi kuitenkin sivussa sotatoimista, jonka sekä valkoiset että punaiset Suur-Suomi aatteen kannattajat tulkitsivat rasistisesti karjalaisille ominaiseksi passiivisuudeksi.[10] Itäkarjalaiset saivat ulkomailla haluamaansa julkisuutta. Suomen äärioikeisto reagoi nopeasti kansannousun alkuun. Johtoroolissa ollut aktivisti Elmo Kaila ilmoitti suojeluskuntien piiripäälliköille että kokoon tulisi saada 600 miestä ilman, että värväystä voisi liittää Suomen valtioon suoraan, sillä se saattaisi asettaa hallituksen ikävään valoon kansainvälisesti. Virallinen Suomi ei antanut järjestää värväystä, mutta ei myöskään estänyt yksittäisten heimoaktivistien rajanylityksiä.[18] Äärivalkoiset heimoaktivistit olivat käytännössä sulautuneet Suomen valtion rakenteisiin, etenkin suojeluskuntiin, armeijaan ja turvallisuuselimiin.[10] Aktivisti Kai Donner hankki vapaaehtoisten värväykselle rahaa antikommunistisen korkean profiilin herrasseuran, Suomen Suojelusliiton kautta. Donner myös suunnitteli suojeluskuntien yliesikunnan kanssa vapaaehtoisten värväyksen ja "avunkeruun" suojeluskuntajärjestön piiriorganisaation kautta. Toiminnan tarkoitus oli näyttää spontaanilta ja irralliselta valtiosta. Muun muassa Etsivän Keskuspoliisin päällikkö, sekä aktivistien piirin pitkäaikaisjäsen Ossi Holmström korosti salailun merkitystä. [10] Heimoaktivistit myös uhkailivat Suomen hallitusta vallankaappauksella, mikäli he yrittäisivät estää vapaaehtoisten pääsyä rajan yli.17. marraskuuta 1921 Kai Donner vieraili ulkoministeri Rudolf Holstin luona varoittamassa tätä olemasta puuttumasta aktivistien toimiin. Holsti syytti kaikista vaikeuksista Heikki Ritavuorta. Jääkärivärväri Vihtori Kosolan johtama lähetystö lähetettiin vierailemaan hallituksen luona. Pääministeri J. H. Vennola oli aktivistien puolella, kun taas sisäministeri Heikki Ritavuori oli aluksi aktivistien linjoilla, mutta alkoi myöhemmin muuttua epäileväisemmäksi, joka johti hänen murhaansa.[10] Äärioikeistoon yhteydessä olleella puunjalostusteollisuudella oli myös merkittävä asema metsäsissien tukemisessa. Monessa teollisuuspiirissä unelmoitiin Neuvostovallan kaatumisesta ja Itä-Karjalan sekä Venäjäm markkinoiden ja metsävarojen avautumisesta. Aunuksen retkeä rahoitettiin liikemiespiirien pankkitakuilla, ja vuonna 1919 Paperitehtaiden Yhdistys oli varannut Pietarin valtaamiseen hankkimalla ylimääräistä varastotilaa ja kuljetusvälineistöä. Itä-Karjalan kansannousun aikana Sahanomistajayhdistys rahoitti kapinallisia 500 000 markalla ja Gutzeit tarjosi hevosiaan ja kuljetusvälineistöään sissien käyttöön.[10] Humanitääristä apua virallinen Suomi itäkarjalaisille päätti antaa.[18]

Ensimmäinen iso taistelu käytiin 28. lokakuuta 1921. Takkinen auttoi valmisteluissa, mutta parhaimmillaankin metsäsisseissä oli vain 3 000 karjalaista ja 500 suomalaista. Takkisenkaan sotilaalliset taidot eivät riittäneet, joten hän pyysi Paavo Talvelan avuksi. Talvela otti vuosiloman ja alkoi johtaa sotaa joulukuun puolivälissä 1921. Akseli Gallen-Kallela suunnitteli itäkarjalaisten käyttämän sotalipun.[8]

Kansannousun kukistuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harjoitus Kiimasjärvellä talvella 1921–1922.[19]

Kapinallisilla oli kansan tuki, ja voitettujen taisteluiden jälkeen joulukuussa 1921 vapautettu alue oli laajimmillaan. Koska Suomesta ei saatu kunnon apua, puna-armeijan keskitettyä voimiaan sota hävittiin pian. Osa suomalaisvapaaehtoisista pakeni ratkaisevien tappioiden jälkeen, mutta Paavo Talvela ja muu päällystö jäivät auttamaan siviilejä pakenemaan. Puna-armeijan yrityksistä huolimatta he onnistuivat auttamaan metsäsissit ja 11 000 siviiliä Suomen puolelle 20. helmikuuta 1922 mennessä.[8] Suurin osa pakolaisista tuli kuitenkin pian takaisin.[20] Perääntyessään kapinalliset tuhosivat asuin- ja varastorakennuksia, sekä veivät karjaa mukanaan. Tämä vaikeutti elinoloja Vienassa kansannousun jälkeen.[20] Suomeen jääneet pakolaiset saivat varsin vähän tukea ja heillä oli vaikeuksia saada töitä alhaisten koulutustasojensa takia. Moni heistä päätyi työskentelemään Pohjois-Suomen metsätyömaille. Suur-Suomi aktivisti Martti Pihkala käytti pakolaisia Yhtymä Vientirauhan lakonmurtajina, koska tämä oli lähes ainoa tapa pakolaisille päästä vakinaisiin töihin, vaikka he eivät olisi halunnetkaan toimia lakonmurtajina. Pihkala piti tätä osoituksena porvarillisen yhteiskunnan ylivertaisuudesta "köyhäinvaltaan" verrattuna, sillä se pystyy tarjoamaan työmiehellekin paremman elämän. [10]

Se, että suomalaiset tukivat itäkarjalaisia Tarton rauhansopimuksesta huolimatta, viilensi huomattavasti Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä. Tilannetta tarkasti seuranneen Leninin aloitteesta Venäjän kommunistisen puolueen keskuskomitean politbyroo hyväksytti neuvostojen 9. yleisvenäläisessä edustajakokouksessa joulukuun lopulla vuonna 1921 julistuksen, jossa Suomen sekä samalla Puolan ja Romanian hallituksia kehotettiin lopettamaan avunanto vastavallankumouksellisille joukoille. Suomen hallituksessa hermostuttiin puna-armeijan joukkojen keskityksistä kapina-alueella ja Neuvosto-Venäjän ilmoituksesta lopettaa kauppasopimusten solmiminen Suomen kanssa 27. joulukuuta 1921 alkaen.[21] Puna-armeijan komentaja Lev Trotski ilmoitti, että hän voisi marssia Helsinkiin. Neuvosto-Venäjän joukot iskivät 20 000 miehen voimalla Muurmannin radalta itäkarjalais-suomalaisia joukkoja vastaan.[22]

Metsäsissien vastarinta romahti täysin vihollisen ylivoiman, nälän ja pakkasen takia. Itäkarjalaiset joutuivat pakokauhun valtaan, ja joukot alkoivat vetäytyä Suomen rajaa kohti. Varmaksi käyneestä tappiosta huolimatta sotaa yritettiin vielä pitkittää. Kansannousun loppuvaiheessa Suomessa tapahtui kommunistinen läskikapina ja heimosoturit toivoivat, että tämä saisi virallisen Suomen puuttumaan Neuvosto-Venäjän toimiin. Näin ei käynyt, vaan sisäministeri Heikki Ritavuori tiukensi rajavalvontaa ja esti elin- ja ampumatarvikkeiden sekä vapaaehtoisten kulun rajan yli. Ritavuoren murha 14. helmikuuta 1922 ei muuttanut tilannetta. Itä-Karjalan kansannousun viimeinen taistelu käytiin neljän kilometrin päässä Suomen rajasta sijainneessa Tiiron eli Tiirovaaran kylässä 7.–16. helmikuuta 1922. Taistelu päättyi, kun karjalaisista ja suomalaisista vapaaehtoisista koostunut Vienan Rykmentti perääntyi kylästä Suomen rajalle, jonka takana Suomen rajavartiosto riisui heidät aseista. Kansannousun johdosta 1. kesäkuuta 1922 Suomi ja Neuvosto-Venäjä sopivat Moskovassa rajarauhasta. Sopimuksessa osapuolet sitoutuivat supistamaan rajavartijoiden määrää ja pitämään alueella vakituisesti asumattoman väestön pois toisen alueelta.[23] Kansannousun loppuvaiheessa Suomeen saapuiselvennä Vuonna 1923 KTK:sta tehtiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.[8]

Suomen sisäpolitiikkaan Itä-Karjalan kansannousu heijastui tammikuussa 1922, kun kymmeniä sosialistisen työväenpuolueen aktiiveja vangittiin niin sanotun rauhanjulistuksen johdosta. Julistuksessaan puolue vaati suomalaisjoukkoja pois Itä-Karjalasta pelätessään kansannousun laajenevan aseelliseksi konfliktiksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille.[24]

Itä-Karjalan kansannousu oli viimeinen heimosota. Seuraavan kerran Itä-Karjalassa sodittiin jatkosodassa.

Itäkarjalaisten pakolaisten lukumäärä Suomessa vuosina 1918–1943

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
VuosiLukumäärä
191870
19191 600
19203 100
19213 300
19228 800
19238 000
19256 000
19275 000
19325 300
19346 127
19346 127
19385 484
19434 200
Lähde:[25]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Harjula 2007, s. 229.
  2. ↑ Harjula 2007, s. 245.
  3. ↑ Paavo Talvela, Sotilaan elämä, sivu 46, Kirjayhtymä 1976
  4. ↑ Niinistö 2005, s. 225.
  5. ↑ ”Turvallisuus − yksin, yhdessä, kenen kanssa”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 633. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0 Teoksen verkkoversio.
  6. ↑ Seija Jalagin: Kirjeitä metsäsisseille: Karjalan kapinatalvi 1921–1922 Uutisčuppu - Uudisčuppu. 30.10.2024. Viitattu 17.4.2026.
  7. ↑ kuvaaja Pälsi Sakari: ylipäällikkö Ilmarinen työpöytänsä ääressä; Itäkarjalaisten kansannousu www.finna.fi. Viitattu 18.1.2020.
  8. 1 2 3 4 SUUR-SUOMEN LOPPU (SK22/2021, sivut 40–45) Suomen Kuvalehti. 4.6.2021.
  9. 1 2 3 Niinistö 2005, s. 239.
  10. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 Siironen, Miika: Pelon ja uhman vuodet, s. 47-69. Atena, 2021.
  11. ↑ Niinistö, Jussi: HEIMOSOTIEN HISTORIA 1918-1922, s. 250. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 978-952-222-846-8
  12. ↑ Niinistö 2005, s. 248.
  13. ↑ Sakari Pälsi: suomalaisia vapaaehtoisia ryhmänä pöydän ääressä Samulisen tuvassa www.finna.fi. Viitattu 25.2.2021.
  14. 1 2 Niinistö 2005, s. 260.
  15. ↑ Niinistö, Jussi: HEIMOSOTIEN HISTORIA 1918-1922, s. 244. Suomalaisen Kirjalisuuden seura, 2004.
  16. ↑ Niinistö 2005, s. 244.
  17. ↑ Niinistö, Jussi: HEIMOSOTIEN HISTORIA 1918-1922, s. 235. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004.
  18. 1 2 Niinistö 2005, s. 246.
  19. ↑ kuvaaja Pälsi Sakari: harjoitus Kiimasjärvellä; Itäkarjalaisten kansannousu www.finna.fi. Viitattu 18.1.2020.
  20. 1 2 Vaara, Pekka: Punasuomalaiset Uhtuan johtajina 1922–1935 Väki Voimakas. 2024. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Viitattu 18.4.2026.
  21. ↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 161–162. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
  22. ↑ Niinistö 2005, s. 250.
  23. ↑ Blomstedt, Yrjö ym.: Suomen historia: Osa 7, s. 133. Espoo: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5
  24. ↑ Saarela, Tauno: ”Socialist Workers’ Party of Finland, 1920–1923”, Työväentutkimus Vuosikirja 2020, s. 66–68. Helsinki: Työväenperinne – Arbetartradition, 2020. ISSN 1459-7780 Teoksen verkkoversio (PDF).
  25. ↑ Pekka Nevalainen: Nimeke = Viskoi kuin Luoja kerjäläistä – Venäjän pakolaiset Suomessa 1917-1939, s. 308. Helsinki: SKS, 1999. ISBN 951-746-093-7

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kuussaari, Eero: Vapaustaistelujen teillä – Sotahistoriallinen katsaus Suomen rajantakaisilla heimoalueilla 1900-luvun alkupuoliskolla käytyihin sotatoimiin. Loviisan uusi kirjapaino, 1957.
  • Takkinen, Jalmari: Metsäsissipäällikön muistelmat I-II. WSOY, 1927.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Itäkarjalaisten_kansannousu&oldid=24274829”